Viime päivinä olen postaillut tänne enemmän kuvia kuin sanoja. Nyt tunnen kuitenkin tarvetta asetella vähän useampia sanoja peräkkäin...
Rakastan kevättä, lähes yhtä paljon kuin lempivuodenaikaani kesää. Ajoittaisesta kevätväsymyksestä huolimatta kevät antaa valtavasti lisäenergiaa. Kevät herättää vuodesta toiseen sisälläni kuitenkin myös kaipauksen. Kaipuun jonnekin, en oikein osaa selittää minne. Kaipuun toisaalle, muutoksen kaipuun.
Yleensä olen kanavoinut kaipauksen tulevan kesälomamatkan suunnitteluun. Niin nytkin, mutta tällä kertaa siihen on sekoittunut myös uusia sävyjä. Kaipaan jo kovasti sitä, että pääsisimme muuttamaan uuteen kotiin. 'Uusi koti' on asunto, jonka olemme miehen kanssa ostaneet rakenteilla olevasta kerrostalosta joka valmistuu kesäkuun lopulla.
Olen aina ollut henkeen ja vereen vuokra-asuja. Siinä on mielestäni tiettyä vapautta, tieto siitä, että on kuukauden irtisanomisjan päässä lähtemisestä, uudesta alusta. Ja niin minä olen lähtenytkin: vaihto-oppilaaksi, yhteiseen asuntoon rakkaani kanssa, työn perässä toiselle puolen Suomea, Espoon lähiöstä Helsingin Kallioon ja taas takaisin tänne pohjoiseen. Olen se ihminen, joka sopeutuu mihin vaan ja saa minkä tahansa paikan tuntumaan hetkessä kodilta.
Laskin tässä eräänä päivänä, että viimeisen seitsemän vuoden aikana olen muuttanut seitsemän kertaa, ja pisin yhdessä paikassa tuona aikana asumani aika on puolitoista vuotta. Vaikka muuttamiseen ja pakkaamiseen liittyy oma vaivansa, olen myös nauttinut siitä, uusien kotikulmien tuomasta vaihtelusta, pienistä uusista aluista. Nyt kuitenkin tuntuu siltä, että muuttaminen ja erityisesti välitilassa oleminen saa riittää. Sillä oli aikansa ja oma tärkeä paikkansa elämässäni, mutta nyt tuntuu hyvältä asettua aloilleen, päästä kotiin.
Olen aina pitänyt asuntolainaa vähän pelottavana ja kahlitsevana, jonakin, johon en halua itseäni sitoa. Jossain vaiheessa kuitenkin unelma omasta kodista voitti pelon. Vähän samaan tapaan kuin sitoutumiskammoinen ikisinkku huomasikin eräänä päivänä löytäneensä ihmisen, jonka lähellä on sen verran hyvä olla, että ehkä ei haittasikaan, että hän olisi siinä vierellä aina.
Tiedän toki, ettei oma asunto tai mikään muukaan asia vie silti kaipausta pois, se on osa minua. Kun saapuu kevät ja lumi sulaa kohisten, muuttolinnut palaavat, kevään ensimmäiset kukat nostavat päätään mullasta ja luonto herää muutenkin uuteen alkuun, myös kaipuu jonnekin herää taas sisälläni. Nyt kuitenkin tunnen, että sen ei tarvitse tarkoittaa sitä että tarvitsisi lähteä. Nyt on aika jäädä, olen onnellinen tässä ja nyt. Tässä on paikkani maailmassa.